Kevään lähestyminen on ollut viime viikkoina, jos ei ihan käsinkosketeltavissa, niin ainakin aistittavissa. Valoisan ajan lisääntyminen sen ensimmäisen "kukonaskeleen" verran tuntui vielä kuukausia taaksepäin tuhottoman hitaalta. Valoisan ajan pituus on kuitenkin ihan huomaamatta päässyt positiivisesti yllättämään.

Kevään ensimerkkejä huomasin myös tänään aamulla töihin mennessäni; terassikausi oli julistettu virallisesti alkaneeksi, kun puutarha tuolit oli viikonlopun aikana kannettu pihalle auringonottajia varten. Hieman koomisilta ne kieltämättä vielä näyttivät aamun sakeassa lumipyryssä...

Kotona Merri on jälleen varsin mallikkaasti hoitanut rooliaan meidän perheen vannoutuneena auringonpalvojana. Aurinko alkaa paistamaan olohuoneemme ikkunoista puolenpäivän aikoihin, ja valoa riittää pitkälle iltapäivään saakka. Merri vaihtaa paikkaa samaan tahtiin valokaistaleiden kanssa. Aurinkopaikallaan Merrikin on kuin Oikea Koira, joka makaa lattialla; ilman aurinkoa se ei lattiaa makuupaikakseen hyväksyisi.

Kevään merkkejä on myös aktiivisempi kisaaminen Ninjan kanssa. Tänä vuonna olemme käyneet vasta kahdet omat kisat, joista tuloksena kaksi puhdasta nollarataa, toiselta kuitenkin harmillisesti yliaikaa se yksi sekunti. Olen toivoakseni löytänyt uuden vaihteen kisaamiseen Ninjan kanssa, sillä olen saanut hienoisen niskaotteen minua vuosia vaivanneesta huonommuuden tunteesta agilityohjaajana. Koen, että tämä itsetunnon puute on ollut suurin syy epäonnistumisiin ja sitä seuranneeseen innottomuuteeni. Agility ei ollut enää hauskaa. Kävin harjoituksissa sen vuoksi, että Ninjalla oli hauskaa ja se nautti, mutta itse en.

Kuluneen talven aikana olen painottanut itselleni sitä, että kisaan/harrastan vain ja ainoastaan itseni ja Ninjan vuoksi, eikä minun tarvitse paineistua kaikista uusista opeista, joita minun on alkuun vaikea omaksua. Menen omalla tyylilläni eteenpäin, ja opin uudet asiat omaa tahtiani. Näin olen löytänyt uudelleen sen hauskuuden, jota ilman ei minusta voi harrastaa.

Kevättä ja kurakejä odotellessa!